Kuinka Ystävällinen Sydän Pelasti Greyvalen Unohdetun Ilon Kruunun.

Olipa kerran, kerran iloinen Harmaalaakson kuningaskunta, jossa auringonsäteet näyttivät himmeiltä ja väsyneiltä. Kukat nuokkuivat kukkapenkeissään, ja nauru oli kadonnut kuin jalanjäljet hiekkaan. Ihmiset kulkivat kumarrettuin hartioin, heidän laulunsa unohdettiin, heidän värit haalistui. Jopa linnan muurit menettivät kirkkaat liput. Sen sydämessä lepäsi naurun kultaisten kruunu, kuningaskunnan aarre ja salainen ilon lähde, joka oli kadonnut yhtenä kuutamottomana yönä. Kuningas Rowan ja kuningatar Maris etsivät kauas ja laajalle, mutta kruunun kajoakaan ei näkynyt. Ilman sen taikaa, Harmaalaakson joet hiljenivät, pellot lakkaisivat tuottamasta makeita hedelmiä, ja torin kojut seisoivat tyhjinä. Suuret juhlat muuttuivat hiljaisiksi illallisiksi, lasten leikit hiljaisiksi toiveiksi. Vanhukset kuiskailivat onnellisemmista ajoista, mutta jokainen aamu toi vain pidemmät varjot. Entiset vilkkaat kadut olivat autiot keskellä päivää, ikään kuin kaikki pidättäisivät hengitystään. Metsän laidalla vaatimattomassa mökissä asui Elara, kirkassilmäinen ompelija, joka tunnettiin lohduttavien peittojen tikkaamisesta. Vaikka hänellä ei ollut taikaa, hänen sydämensä oli täynnä ystävällisyyttä ja nokkelia ideoita. Kuultuaan kuninkaan julistuksesta, joka lupasi turvallisen matkan, hienoa hopeaa ja koko kuningaskunnan kiitollisuuden sille, joka palauttaisi Naurun Kruunun, Elara päätti auttaa. Hän uskoi, että arvoitukset voidaan ratkaista ja että ilo, kerran kadotettu, voidaan palauttaa välittävien sydänten avulla. Niinpä neulan, langan ja pienen eväspussin kanssa Elara lähti liikkeelle ensimmäisenä valona. Hän seurasi mutkittelevaa Sumujokea syvälle metsään, hyräillen lempeää sävelmää matkallaan. Polulla hän tapasi vanhan ketun, jonka meripihkanväriset silmät loistivat älykkyyttä. "Hyvä matkailija," kettu sanoi, "matkasi koettelee kärsivällisyyttäsi, älyäsi ja myötätuntoasi. Ratkaise jokainen haaste, niin saatat löytää etsimäsi. " Kiitollisella kumarruksella Elara jatkoi matkaa, valmiina kaikkeen, mitä eteen tulisi. Hänen edessään seisoi muinainen Viisauden Silta, jota vartioi kivigolemi, jonka silmät olivat kuin sulanutta hopeaa. "Vastaa kolmeen arvoitukseeni, viisas," se jyrisi, "tai jää tälle puolelle ikuisiksi ajoiksi. " Ensimmäinen arvoitus kysyi, mikä terävöityy sitä enemmän, mitä enemmän sitä käyttää. Elara ajatteli mieltään ja vastasi "Tieto. " Golemi nyökkäsi, ja kivi tuntui hieman pehmenneen. Toinen arvoitus kertoi lahjasta, jota ei voi antaa mutta voi jakaa. "Ystävällisyys," hän vastasi, muistaen äitinsä sanat. Viimeinen arvoitus kysyi jotain, mitä ei kullalla eikä armeijoilla voi valloittaa. Elara kuiskasi "Rakkaus. " Tyytyväisenä golem astui sivuun, antaen hänen ylittää sillan. Sillan takana oli Peilisokkelo, jossa jokainen polku heijasti Elaran kasvoja, joskus pelosta vääntyneinä, joskus leveästi hymyillen. Epäilyn varjot kuiskivat "Epäonnistut. Käänny takaisin. " Elara muisti lupauksensa kuningaskunnalle. Hän pysähtyi, sulki silmänsä ja hengitti syvään, ajatellen mökkiään, Harmaalaakson itkeviä kukkia ja naurun palaamisen toivoa. Tasaisin askelin hän seurasi oman sydämenlyöntinsä lempeää kaikuja, välittämättä heijastuksista, jotka yrittivät häiritä häntä. Pian hän löysi itsensä sokkelon keskeltä, missä peiliseinät sulivat pois kuin aamukaste. Seuraavaksi hän saapui Kaikujen Puutarhaan, jossa jokainen sanottu sana palasi onttona pilkkana tai suloisena kertauksena. Eteeristen äänien kuoro lauloi "Muistamme pelkosi, katumuksesi, surusi. " Elara polvistui hopealehtisen puun alle ja laski hellästi kätensä sen runkoon. "Annan itselleni anteeksi virheeni," hän sanoi rauhallisella, selkeällä äänellä. Kaiku yhtyi pehmeäksi kehtolauluksi, joka kohotti hänen mieltään. Sitten hän lausui "Annan anteeksi Harmaalaakson ihmisille toivon menettämisen," ja puutarha puhkeili kirkkaisiin kukkiin, lahjoittaen hänelle hohtavan rohkeuden siemenen. Siementä kantaen Elara saapui Laulujen Joen rannalle, jonka vedet hyrisivät lukemattomista melodioista, mutta mikään ei ollut hänelle tuttu. Vesikeiju nousi pintaan ja haastoi hänet "Laula sydämesi sävel, niin kannan sinut toiselle puolelle. " Elara sulki silmänsä ja lauloi yksinkertaisen sävelmän, jonka hän oli kerran hyräillyt tikatessaan peittoja lapsille. Hänen äänensä ei ollut täydellisen vireessä eikä voimakas, mutta se oli täynnä lämpöä. Keiju hymyili leveästi ja kuljetti hänet lumpeenlehdellä, jonka pinta kiilui kuin lasi. Viimein hän saapui Kuiskauksien Luolalle, jossa kylmä tuuli kuljetti mukanaan kaikki koskaan olemassa olleet epäilykset. Sisällä Naurun Kruunu lepäsi kristallijalustalla, ympärillään pyörteileviä varjoja. Syvyyksistä nousi hahmo, pimeyteen kietoutunut Epäilyn Varjo, jonka ääni saattoi murtaa rohkeimmankin sydämen. "Miksi etsit iloa toisille?" se kuiskasi. "Kukaan muu ei uskonut, että onnistut. " Elara kohotti hohtavan rohkeuden siemenen. "Koska ilo kuuluu kaikille, ja ystävällisyys on pelkoa vahvempaa. " Varjo nauroi, katkeran äänen, joka järisytti luolan seiniä. "Todista se," se kiusasi. Vaistomaisesti Elara tarjosi siementä. "Ota se, sitten," hän sanoi. "Pidä rohkeuttani hetken. " Hämmästyksekseen siemen leijaili pimeyteen. Heti luola kirkastui, kun kruunun kultainen valo välähti. Nauru vyöryi luolassa, hälventäen Epäilyn Varjon kimaltelevaksi tomuksi. Naurun Kruunu kohosi jalustaltaan, kuin elävä, ja leijaili lempeästi kohti Elaran käsiä. Kruunu turvallisesti käsissään Elara palasi polkuaan takaisin, jokainen juuri ratkaistu arvoitus lisäsi hänen itsevarmuuttaan. Golemi tervehti häntä ylpeällä jyrinässä sillalla, peilit sulivat pois ilman kuisketta, puutarha otti hänen hymynsä vastaan ja joki lauloi hänen lauluaan voitonriemuisesti. Lopulta hän saapui Harmaalaakson porttien eteen kirkkaamman taivaan alla kuin aurinko. Kuningas Rowan ja kuningatar Maris ryntäsivät esiin, kyyneleet kiilsivät heidän silmissään, kun Elara asetti kruunun kuninkaan päähän. Välittömästi kuningaskunta värähti ilosta kukat puhkesivat kukkaan, kirkkaat liput liehuivat jokaisessa tornissa, ja ilma täyttyi jälleen naurusta. Lapset tanssivat kaduilla, tori heräsi henkiin musiikin ja ilon kanssa, jopa ujoimmat kyläläiset löysivät äänensä laulussa. Naurun Kruunu sykki kultaisissa rytmeissä, muistuttaen kaikkia, että toivo ja ilo vaativat huolenpitoa, rohkeutta ja ystävällisyyttä. Seuraavina päivinä Harmaalaakso kukoisti. Koululuokat kaikuvat kysymyksistä ja löydöksistä, naapurit auttoivat toisiaan korjaamaan mökkejä ja jakamaan satoja, taiteilijat maalasivat muraaleja, jotka juhlistivat uusia alkuja. Kuningas Rowan julisti jokaisen vuoden Rohkeuden ja Ystävällisyyden juhlaksi, kunniaksi ompelijattarelle, joka opetti heille, että todellinen taikuus löytyy sydämestä. Elara palasi metsänlaidalla olevaan mökkiinsä, tyytyväisenä korjaamaan peittoja ja jakamaan tarinoita seikkailuistaan. Näin kuningaskunta oppi, ettei onnellisuutta voi pitää itsestäänselvyytenä, eikä se voi elää siellä, missä asuu epäilys. Se kasvaa, kun ihmiset auttavat toisiaan, ratkaisevat yhdessä ongelmia ja kantavat ystävällisyyttä kuin kallisarvoista siementä. Harmaalaaksosta tuli maa, jossa jokainen haaste kohdataan toiveikkain sydämin ja jossa sen kansan nauru loisti kirkkaammin kuin mikään kruunu. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.