Tulvatasangon Viisaus Mina Ohjaa Bracken'S Bendin Turvallisesti Kotiin

Mina ei ollut pitkä, eikä äänekäs, eikä sellainen ihminen, jonka kukaan valitsisi joukkueeseen ensimmäisenä. Hänellä oli pehmeitä villapaitoja kyynärpäiden paikoilla ja järkeviä kenkiä, jotka eivät kilisseet kirjaston vanhoilla puulattioilla. Bracken"s Bendin asukkaat tunsivat hänet "kirjaston neiti Minana", sellaisena, joka löysi tarvitsemasi kirjan ennen kuin olit ehtinyt kuvailla sitä loppuun, sellaisena, joka piti lainaustiskin vieressä kipollista piparminttikummeja ja muisti, kuka niistä piti. Useimpina iltapäivinä kirjasto humisi pienistä äänistä sivujen kääntämisestä, kuiskauksista, akvaariot suodattimen surinasta. Mutta sinä keväänä uusi ääni punoutui kaiken keskelle puhelimien surina, jatkuva hälytysten sarja, kiireelliset viestit, jotka napsuttivat ISOLLA KIRJAIMILLA. Joki, josta kaupunki sai nimensä, virtasi korkeampana ja kovempaa. Varastoyhtiö oli rakentanut metallivuoratut rakennukset aivan vanhojen niittymaiden tuntumaan itään, kaventaen joen tulva aluetta. Sitten sääennuste kertoi viidenkymmenen vuoden kovimmasta myrskystä. Paikassa, jossa ihmiset tunsivat joen kosketuksen liukkaat mudat matalassa, viileys sillan alla heinäkuussa pelko liukui sisään kuin usva. Huhut sihisivät ryhmäkeskusteluissa ja viestitauluilla. MIEHIÄ PUVUISSA PURKAMASSA PATOT, eräs kirjoitti. SERKKUNI SANOO PADON HALKEAVAN, sanoi toinen. Pimeän jälkeen, jos seisit ulkona ja katsoit alas pääkatua, näit ihmisten kasvot sinisessä näytönvalossa. Ja siinä hehkussa, jos siristit silmiäsi, saattoi kuvitella jotain muuta, jotain kuin kuiskauksista ja terävistä kulmista muodostuneen solmun, joka välkähti näytöltä näytölle ja ruokki itseään herättämällään ahdistuksella. Mina huomasi sen ensin siinä, miten ihmiset puhuivat kirjastossa. "Onko totta?" kysyi Jamal, neljännen luokan poika, joka rakasti rakentamista ja oli lainannut kaikki sillasta kertovat kirjat. "Rakka? Pato räjähtääkö?""Patohan on neljäkymmentä mailia ylempänä, ja osavaltion tarkastajat olivat siellä vasta," Mina sanoi varovasti. "Mutta ei arvailla. Kysytään parempia kysymyksiä. " Hän veti esiin muistikirjan. "Mitä tiedämme varmasti? Ja mitä haluamme selvittää?"Hän mietti hetken ja virnisti. "Haluan nähdä, miten tulva alueet toimivat. ""Tule takaisin neljältä," hän sanoi. "Tuo ystäviä. "Kello neljäksi kirjaston takapöydät olivat hiekkaa, oksia ja muovista ränninpalasta peitettyinä. He rakensivat minijoen, kallistivat rännin pinoamalla kuvakirjoja, kunnes vesi virtasi. Mina sai lapset kokeilemaan erilaisia järjestelyjä suoristamaan rännin, nipistämään sen reunoja, levennys laatikoilla. Kun he kavensivat uomaa, vesi virtasi nopeammin ja uurteet syvenivät ja sotkuuntuivat. Kun he levennettä sitä, se hidastui ja levisi ilman tulvia. "Joet tarvitsevat tilaa vaeltaa," hän sanoi. "Tulva alueet ovat kuin ylimääräiset tuolit, jotka laitat juhliin. ""Se on kuin varaston seinä tekisi joelle mielensä pahoittaneeksi," Jamal sanoi. "Joet eivät suutu, mutta ne ahtaantuvat," Mina sanoi. "Ne tottelevat painovoimaa ja kitkaa, eivät huhuja. "Sinä iltana hän kuunteli sateen hiljaista rummuttamista ikkunaa vasten ja mietti, mitä hän oikeasti voisi tehdä. Hän ei ollut insinööri eikä pormestari. Hän oli kirjastonhoitaja, jolla oli avain paikallishistorian huoneeseen, missä kartat tuoksuivat pölyltä ja vanhalta lakalta. Joten hän teki mitä kirjastonhoitajat tekevät hän etsi tietoa. Seitsemänkymmenen vuoden takaisesta pergamenttikelasta hän löysi piirtoleimapaperille kirjoitetun huomautuksen piirikunnan mittausmieheltä "Meadowlandsin suojelualueen pysyvä rasite, julkinen oikeus tulvareittiin. " Käännös niittyalueelle ei ollut tarkoitus rakentaa. Paperilla oli hapero jäljet julkiset ilmoitukset oli julkaistu pienellä präntillä Bracken"s Bend Chronicle lehden sivulla kahdeksan. Harvat enää lukivat sivua kahdeksaa. Yritys, Colfax Storage Solutions, oli väittänyt, ettei niitty kuulunut rasitteeseen, koska se oli kuivattu vuosikymmeniä sitten. Mina ei pullistunut oikeudentunnosta. Hän keitti teetä. Aamulla hän liitti kartan kansioon ja käveli kaupungintalolle. Pormestari Trina Lopezilla oli tummat silmänaluset. "Jos vielä yksi ihminen kertoo minulle, että naapurin serkun parturi tietää padon olevan tehty kaurahiutaleista, minä huudan", hän sanoi. "Saisinko näyttää teille jotakin?" Mina levitti kartan. "Tämä on vanha, mutta selkeä. Niittyalueet on varattu joen tulvaväyläksi. Jos ahtamme ne nyt, vesi työntyy jonnekin, minne ei kuulu. "Pormestari tuijotti lyijykynämerkintöjä. "En tiennyt, että tällainen on olemassa. ""Siksi meillä on paikallishistorian huone," Mina sanoi lempeästi. "Ja siksi luulen, että meidän pitäisi kutsua herra Colfax kirjastoon. Tänä iltana. ""Toimitusjohtaja? Kirjastoon?""Kerro hänelle, että pidämme satuhetkeä. "Viiteen mennessä myrsky oli syventynyt tasaiseksi rummuttamiseksi ja kirjasto tuoksui märille takeille ja kahville. Vanhemmat tulivat lasten kanssa, ja paikalle saapuivat myös heijastinliiveihin pukeutuneet insinöörit. Mina oli laittanut oveen kyltin Rauhallinen, Utelias, Ystävällinen. Hän oli aina pitänyt tuota kylttiä esillä, mutta tänä iltana se tuntui kuin loitsulta. Kuudelta pitkä, huoliteltu mies astui sisään ja pyyhki lasejaan. Hän katseli ympärilleen kuin olisi odottanut protestia. "Luemme The Wind in the Willowsia," Mina kertoi hänelle. "Ja sitten teemme demonstraation. "Lapset kokoontuivat matolle. Kun Mina luki tarinaa Maasta ja Jokiystävistä leikkimässä veneillä, hän näki herra Colfaxin kasvojen pehmenevän. Kun kirja oli luettu, hän sanoi "Nyt tehdään joki. " Jamal kaatoi kannusta veteen rännissä. Vesi virtasi, sitten syöksyi kun toinen lapsi nipisti reunoja. Aikuiset nojautuivat eteenpäin. "Emme ole täällä syyllistämässä," Mina sanoi. "Olemme täällä ymmärtääksemme. Tarvitsemme joelle tilaa. Tarvitsemme turvallisia paikkoja työpaikoille ja turvallisia paikkoja vedelle. "Eräs insinööri niisti kurkkua. "Me rakensimme määräysten mukaan," hän aloitti. Pormestari Lopez kohotti kättään. "Ja määräykset voivat olla väärässä, kun ne eivät vastaa maata. "Mina liu'utti vanhan kartan herra Colfaxin eteen. Hän tutki sitä. "Rasite… ikuiseen…", hän luki hiljaa. "Emme nähneet tätä. ""Te ette etsineet oikeasta huoneesta," Mina sanoi. "Se on okei. Olette täällä nyt. "Takapenkillä joku mutisi "Hän on vihollinen. " Puhelimien ympärillä napissaan vavahtanut huhu solmu näytti nyrpistyvän. Mina ei huomioinut sitä, mutta hän ei myöskään ruokkinut sitä. "Voisimmeko tehdä jotakin epätavallista?" hän kysyi. "Voisimmeko kiertää niittyalueen yhdessä, tänä iltana, ennen pahimman sateen iskemistä, ja katsoa minne vesi menisi?"Se ei ollut sankarillista elokuvamaisella tavalla, mutta oli rohkeaa astella märässä pimeydessä yhdessä insinöörit, lapset, pormestari, toimitusjohtaja ja kirjastonhoitaja taskulampun kanssa. He rämpivät niityn märälle reunalle. Kun he saapuivat uuden varaston seinän luo, joki painoi sitä vastaan kuin olkapää kiinni lukitussa ovessa. "Tähän haluat hitauttaa sen, et pakottaa," Mina sanoi, osoittaen alavampaa maata, joka oli toiminut tulvapenkkinä vuosisadan ajan. "Näetkö ne vanhat kaislan varret? Ne kertovat, missä vesi oli ennen kuin me rakensimme tänne. "Herra Colfaxin kengät eivät olleet mutaan sopivat. Hän nosti toisen jalkansa, asetti sen maahan ja huokaisi. "Isäni vei minut usein kalastamaan," hän sanoi hiljaa. "Hän sanoi, että joki kertoo aina jonkin totuuden. Me vain opimme olemaan kuuntelematta. " Hän katsoi ylös seinään, jossa hänen yrityksensä logo hehkui. "Voimme leikata paneeleja," hän sanoi insinööreille. "Väliaikaiset tulva ovet. Käytetään parkkipaikkaa ylivuotona. Saammeko sen valmiiksi ennen puolta yötä?" Hän kääntyi pormestari Lopezin puoleen. "Ja jos täällä on rasite, kunnioitamme sitä. Muutamme taaksepäin. "Huhujen solmu puhelimissa värisi ja kutistui, kun ihmiset laittoivat puhelimensa pois ja tarttuivat lapioihin. Takaisin kirjastossa Mina tulosti vaiheittaisen ohjeen hiekkasäkkien täyttämisestä ja pinosta limitä ne kuten tiilet, älä kasaa liian korkealle, jätä pienet vuotoreiät paineen tasaamiseksi. Hän auttoi leikkaamaan heijastinnauhan suikaleita vapaaehtoisten liiveihin ja järjesti puhelinlenkin, joka alkoi "Minä olen" ilmoituksilla, ei "kuulin että" viesteillä Olen 2. ja Willow, vesi on reunakivellä. Avan portin varaston takana. Tarvitsen kolme ihmistä lisää. Poika, joka oli aiemmin julkaissut pelokkaan huhun, seisoi ilmoitustaulun ääressä ja kiinnitti sinne päivitettyjä karttoja. Hän punoitti, kun Mina ojensi hänelle piparminttikumin. "Pelotti," hän sanoi. "Minua myös," hän vastasi. "Siksi harjoittelemme olemaan rohkeita. Tarkistamme faktat. Kysymme. Autamme. "Myrsky iski kovaa puolen yön tienoilla, vesisuihkut ja tuuli työnsivät vastaan. Joki nousi, mutta kun se kohtasi avoimet portit ja alavan parkkikentän, se levisi ja hidastui. Uudet hiekkasäkkilinot kaartuivat, eivät olleet suoria kuin seinät, ja kestivät. Vanha ylivuotoreitti, joka oli vapaaehtoisten toimesta siivottu köynnöksistä ja roskasta, nieli ja virtasi kuin kurkku, joka muisti taas miten nielee. Aamunkoitteessa pahin oli ohi. Kaupunki heräsi lätäköihin, hajonneisiin oksiin, märkään multaan tuoksuun, mutta ei katastrofiin. Varaston valot välkähtelivät tulvaporttien takana, heijastaen vettä täyttyneelle parkkipaikalle, missä autot yleensä seisoivat. Suuri sinihavila varovasti asteli sen läpi, ikään kuin tarkastaen. Se olento, joka huhujen valossa näytti kiemurrelta ulkona, ei enää saanut otetta mistään. Se oli ollut korkeintaan paniikin kuvio. Mutta kuvioilla on voimaa, ja nyt tuo voima oli korvattu jollakin tukevammalla naapurit kumisaappaissa, heiluttamassa toisilleen. Seuraavien viikkojen aikana Colfax Storage painatti uudelleen kiiltäviä esitteitä. Uudet piirustukset näyttivät varastot vedestä etäämpänä, ja vihreä kaistale oli palautettu niityksi kävelyreitteineen ja lintulaatikoineen. Herra Colfax puhui kaupungin kokouksessa ja teki jotakin harvinaisempaa kuin rehvastelu hän pyysi anteeksi. Yrityksen insinöörit tekivät yhteistyötä lukion kanssa rakentaakseen kirjastoon pysyvän tulvamallin, jossa oli pieniä puita ja siirrettäviä rantoja. Kirjasto sai pienen avustuksen paikallishistorian huoneen laajentamiseen ja perusti pisteen nimellä "Miten tarkistaa väittämä", johon liitettiin linkkejä osavaltion tarkastusraportteihin, tulvakarttoihin ja kyltti Minan pyöreällä käsialalla "Kysymykset ovat airoja ne auttavat meitä liikkumaan. "Ihmiset kutsuivat Minaa sankariksi, vaikka hän yhä pukeutui samoihin villapaitoihin ja piti piparmintit tiskiä vasten. Hän hyväksyi mitalin mutta pyysi, että kaupunki muuttaisi sen hyllyksi, johon lahjoitettaisiin kirjoja joista löytyi tietoa joista, kaupungeista ja siitä, miten yhteisöt toimivat. Hänen kuvansa päätyi Chronicleen, sekä etusivulle että sivulle kahdeksan. Jamal seisoi hänen vieressään, pitäen kädessään siltapiirrosta, jonka hän oli tehnyt leveillä kaarilla. "Mitä teitte voittaaksenne myrskyn?" eräs toimittaja kysyi. Mina ajatteli toimintaleffoja, joita hän oli nähnyt nuorena, sellaisia, joissa ihmisillä on viitat ja miekat. Sitten hän ajatteli veden hidasta tiputtelua kiveen, taskulampun valokeilaa, joka ohjaa joukkoa katsomaan yhdessä. "Emme voittaneet sitä," hän sanoi. "Opimme siitä. Käytimme kahta työkalua, jotka eivät näytä kovilta mutta ovat sitä kekseliäisyyttä ja ystävällisyyttä. Kekseliäisyys löytää vanhat kartat ja uudet ratkaisut. Ystävällisyys kutsua ihmiset sisään ja kuunnella. Ne toimivat paremmin kuin huutaminen. "Kuvan ottamisen jälkeen hän meni takaisin sisälle ja auttoi esikoululaista ääntelemään sanaa "willow". Hyllyjen välissä äiti luki vauvalleen kirjoista kaloista, jotka uivat vastavirtaan. Suurella pöydällä teini ikäiset kinastelivat leikkisästi siitä, onko mutka enemmän kaari vai silmukka. Ulkona joki lipui eteenpäin, kärsivällisenä ja rehellisenä kuten aina. Sillä oli taas tilaa. Niin oli myös kaupungilla. Jos seisot sillalla ja katsot alas, näet paikan, johon vesi oli levittäytynyt ja hidastunut, paikan jossa pelko muuttui toiminnaksi, jossa epätodennäköinen sankari teki kuten parhaat sankarit käytti yksinkertaisia, inhimillisiä työkaluja ratkaistakseen suuren ongelman ja jätti kaikki vahvempina kuin ennen.