Kuinka Mira Toi Onnen Takaisin Gloomvalen Valtakuntaan.

Kauan sitten, Gloomvalen valtakunnassa, raskas surun sumu peitti joka laakson ja metsän. Nauru oli kadonnut kaduilta, ja entiset hymyilevät kasvot olivat nyt vetäytyneet ja alakulmaiset. Kukat eivät enää nostaneet päätään kohti aurinkoa, ja jopa linnut olivat vaienneet. Kuninkaallinen hovi oli lähettänyt avunpyyntöjä, mutta kukaan, joka kuuli avunhuudon, ei saanut iloa syttymään uudelleen. Pienen mökin reunalla Mistwoodin metsän laidalla asui älykäs, hyväntahtoinen oppipoika nimeltä Mira. Hän auttoi mestariaan, vanhaa oppinutta nimeltä Elric, muinaisten tarinoiden kokoamisessa. Vaikka Mira ei ollut syntynyt aatelissukua, hänellä oli järkkymätön usko siihen, että onnellisuus ei koskaan ole täysin kadonnut, vaan vain hukassa, kuin kallisarvoinen jalokivi pölyn alla. Kuultuaan Gloomvalen ahdingosta, hän päätti matkustaa valtakunnan sydämeen löytääkseen ilon lähteen uudelleen. Mira varustautui vain pienen eväslaukun, tukevan kävelysauvan ja kuluneen arvoituskirjan kanssa. Hän ylitti sumuiset suot kohti kuninkaallista palatsia ja kohtasi ensimmäisen koettelemuksensa Mustametsän portilla, missä surullinen peikko istui kumarassa murenevan kiven päällä. Olento murahti "Kukaan ei pääse läpi ennen kuin ratkaiset arvoitukseni Mikä voi kirkastaa pimeimmän päivän, mutta painaa raskainta sydäntä?" Mira pysähtyi, muisteli mestarinsa opetuksia tunteista ja vastasi lempeästi "Toivo, sillä toivo voi loistaa epätoivon läpi, mutta sen taakka voi tuntua raskaalta, kun kaikki näyttää menetetyltä. " Peikon synkät silmät kirkastuivat. Hän väistyi sivuun ja antoi pienen, taidokkaasti kaiverretun puiset amuletin vastineeksi. "Kannat tätä talismania, ja seuraava polku avautuu," hän kuiskasi. Näin Mira jatkoi matkaansa, tuntien ensimmäiset toivon heräämisen merkit. Pian hän saapui Itkevän paju sillalle, jonka pajun oksat roikkuivat kuin surulliset kyyneleet. Sen alla joki mutisi valituksia niin kovaa, että kaikki ohikulkijat muuttuivat levottomiksi ja pelokkaiksi. Mira istui hiljaa rannalla ja kuunteli, kunnes kuiskaukset vaimenivat. Hän poimi villikukkia ja punoi niistä yksinkertaisen seppeleen, jonka hän laski veden pinnalle. Joki muutti säveltään, surullinen laulu muuttui pehmeäksi, iloiseksi säveleksi. "Hyväsi herätti lempeyden virtauksissamme," se kuiskasi. Pieni vene ilmestyi rannalle kuljettamaan hänet yli. Toisella puolella oli sinisestä kristallista kaiverrettu luola, nimeltään Kaikujen sali. Sisällä äänet toistivat jokaisen katumuksen ja surun, mitä Gloomvalessa oli koskaan lausuttu. Mira sulki silmänsä ja muistaen, että ilo usein kasvaa jaetusta kokemuksesta, lausui ääneen toivon sanat "Opimme virheistämme, vahvistumme auttaessamme toisiamme. " Kaiku, kuullessaan uudet sanat kestävyydestä, alkoi muuttua. Surun sijaan se heijasti varmuutta ja hyvää tahtoa. Luolan sydämessä kellui ilmassa hehkuva pallo, Jaetun Ymmärryksen pallo. Mira tarttui siihen, ja heti hän tunsi syvän yhteyden jokaiseen valtakunnan ihmiseen. Seuraava koettelemus oli Kimaltelevan vuoren huipulla, missä muinainen Sfinksi vartioi onnellisuuden viimeistä ainesosaa. Sfinksi esti hänen kulkunsa ja puhui "Sytyttääksesi ilon uudelleen, tuo minulle laulu, jota ei voi kuulla, valo, jota ei voi nähdä, ja side, jota ei voi rikkoa. Vasta silloin saat jatkaa. " Mira otti laukustaan pienen musiikkilaatikon. Hän kieputti sitä, eikä ääntä kuulunut, mutta musiikki sai hänen sydämensä lämpenemään se oli laulu, jota ei voi kuulla. Hän sytytti kynttilän ja peitti sen kädellään, niin että liekki jäi näkymättömäksi, mutta sen hehku tuntui kämmenellä se oli valo, jota ei voi nähdä. Lopuksi hän otti Jaetun Ymmärryksen pallon lähelle itseään, muistuttaen näkymättömästä mutta rikkomattomasta siteestä, joka sitoo hänet jokaiseen Gloomvalen sieluun. Sfinksi kumarsi ja astui sivuun, paljastaen hohtavan Kristallimaljan. Mira nosti maljan ja joi siitä yhden siemauksen kristallinkirkasta vettä. Välittömästi naurun, rohkeuden ja myötätunnon kallisarvoiset hyveet täyttivät hänen mielensä. Palattuaan viimein palatsiin Mira huomasi entiset komeat salit hiljaisina. Kuninkaallinen perhe ilmestyi hänen eteensä, kasvot kalpeina epätoivosta. Mutta Mira kohotti puiset amuletin, villikukkaseppeleen, hehkuvan pallon ja Kristallimaljan. Hän kutsui kuninkaan ja kuningattaren, prinssit ja prinsessat sekä kaikki hoviväen kokoontumaan keskuskupoliin. Ensin hän kertoi peikon arvoituksesta ja siitä, kuinka toivo keventää jokaisen taakan. Sitten hän puhui joen kiitollisuudesta lempeälle ystävällisyydelleen, ja kuinka jokainen surun kuiskaus voi muuttua rauhoittavaksi sävelmäksi. Hän asetti pallon veistetylle jalustalle huoneen keskelle, missä sen kalpea valo säteili lämpöä jokaiseen nurkkaan. Hoviväki haukoi henkeään, kun värit palasivat seinävaatteisiin, varjot vetäytyivät ja pehmeä tuulahdus kantoi seppeleen terälehtiä salien läpi. Mira selitti Sfinksin haasteen ja kutsui kuninkaan laulajan muuttamaan poissaolevan musiikin lauluksi. Kukaan ei kuullut säveltä, mutta jokainen huoneessa tunsi ilon kaikumisen sydämissään. Seuraavaksi Mira ohjasi heidät tarttumaan käsiin, muodostaen katkeamattoman ketjun. Tässä siteessä rohkeuden näkymätön valo syttyi heidän kaikkien sisällä. Hiljaisuus laskeutui, sitten sali kaikui naurusta. Palatsin hämähäkinseitillä peitetyt nurkat vapisivat ja katosivat. Menneiden voittojen seinävaatteet levittäytyivät, ja parvekkeella kuninkaalliset torvet soittivat jälleen. Lapset tanssivat marmoripylväiden lomassa, kun vanhat ritarit nyökkäsivät ja itkeskelivät uudelleen syttyneiden muistojen äärellä. Ulkona aurinko pilkisti pilvien lomasta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja palatsin puutarhojen kukat avasivat terälehtensä uudelle ilolle. Seuraavien viikkojen aikana Mira opetti valtakunnalle nämä opetukset nähdä vaikeudet ratkaistavina pulmakohtina, kohdella jokaista elävää olentoa ystävällisesti ja vaalia näkymättömiä siteitä, jotka sitovat yhteisöä. Kouluihin lisättiin empatian oppitunnit rinnalle laskutoimitusten ja historian. Kauppatorit täyttyivät iloisesta naapurien keskustelusta ja naurusta. Jopa linnan keittiöt pursusivat yhteisiä aterioita, muistuttaen kaikkia, että ilo kasvaa parhaiten, kun sitä hoidetaan monin käsin. Kuningas Alaric ja kuningatar Seraphina tarjosivat Miralle paikan rinnallaan valtakunnan pääonnellisuuden vartijana. Hän hyväksyi nöyrästi, ei muiden hallitsijana, vaan valon ja lämmön hoitajana jokaisen sydämessä. Hänen johdollaan Gloomvale kukoisti maaksi, jossa ihmiset eivät enää pelänneet surua, vaan ottivat sen vastaan mahdollisuutena kasvaa vahvemmiksi yhdessä. Ja vaikka myrskyt joskus uhkasivat kaukaisilla horisonteilla, valtakunnan henki pysyi järkkymättömänä todistuksena siitä, että todellinen onnellisuus ei löydy surun karkoittamisesta, vaan kohtaamalla haasteet rohkeudella, ystävällisyydellä ja yhteisöllisyydellä. Näin Gloomvalen valtakunta löysi tiensä takaisin nauruun. Lapset oppivat laulamaan aamunkoitteessa, vanhukset kertoivat tarinoita myöhään yöhön, ja ohikulkijat tunsivat tervetulleen hehkun, jonka Mira ja hänen ystävänsä olivat palauttaneet. Siitä päivästä lähtien valtakunta kantoi yksinkertaista totuutta sykivässä sydämessään onnellisuus ei koskaan ole täysin kadonnut, sillä niin kauan kuin on olemassa ystävällisiä sieluja sitä etsimässä, se loistaa uudelleen.